Vorssa vetää väkeä
Vuonna 1847 tehtailija Axel Wilhelm Wahren päättää rakentaa Kuhalankosken partaalle puuvilla-tehtaan. Tehdas ei poistanut Axelin intohimoa maanviljelystoimintaan, hän hankkii Viksbergin kartanon ja vähitellen siitä syntyy puuvillatehtaitten omistama Forssan Kartano, jonka sivutilalle Hevossiltaan nousi seudun hulppein hirsinavetta, kartanon sairaseläinnavetta vuonna 1895 Tampereentien varteen, tien jota pitkin Suomen ensimmäinen puhelinlinja johti Matkun asemalta Forssan tehtaille.
Tehdas toi mukanaan käsityöläiset ja 1850-luvulla saapuu Turusta Forssan ensimmäinen kupariseppä Johan Sundblom takomaan tehtaanmuijille kahveepannuja pieneen könsään Saviläven rannalle. Hän oli ottanut vaimokseen Jokioisilta Wilhelmina Bångin. Heidän poikansa Konrad opiskeli Mustialassa ja hänestä tuli tehtaalle rautasorvari mutta myös oman aikansa merkkimies joka toi nuorisoseuraliikkeen paikkakunnalle, perusti raittiusseuroja ja oli mukana perustamassa myös kristillistä työväenyhdistystä, kirjoitti pakinoita Turun Lehteen ja toimitti seuralehtiä tehtaalaisille. Tuo kummallinen mies kiersi maaseudulla pienet urut selässään pitämässä hartaustilaisuuksia. Rautasorvarin nuorimmasta pojasta Runarista tuli kehruutehtaan laitosmies.
Lehtisen Augustin muija Emma tuli kävellen Susikkaalta Ronttismäkeen Joulun alla vuonna 1919 tyttäriensä pumpulienkelten Elsan ja Selman luo pieneen pesähuoneeseen, jonne syntyi tytär Viola. Myöhemmin Lehtisen perhe muutti Ronttismäkeen, kolmannelle linjalle ja Augustista tuli tehtaan kirvesmies.
Oli Vappu 1940 kun retonkiröökynä Viola, Vorssan kehruun nuori pumpulienkeli, vietti häitä rautasorvarin pojan Runarin, kehruutehtaan laitosmiehen kanssa. Nuoripari muutti Lamminrantaan Runarin kotitaloon, samana vuonna syntyi vanhin poika ja sodan jälkeen yhdeksän vuoden päästä heille syntyi toinen lapsi, Likka, heinäkuisena aamuna, kun maa oli vielä valkoisen huurun peitossa hallayön jäljiltä.
Nuori karjalaistyttö Mirjam Muolaasta oli ajamassa lehmiä Luumäen asemalle junaan lastattavaksi, ikävä kodin jättämisestä painoi mieltä ja tulevaisuudesta ei tiennyt, oli vain itkusilmin jatkettava mihin sitten kohtalo heidät heittäisi. Kaikki uskoivat että kotiin palataan kunhan valtion herrat saisivat rauhanneuvottelut loppuun. Kun sota päättyi 1944, piti jäljelle jääneeseen Suomeen sijoittaa noin 430 000 siirtolaista ja lähtö Karjalasta oli pysyvä. Muistoihin jäi kuva komeasta sotapojasta Viljosta, jonka kanssa oli Viipurissa kävelty Monrepos`n puistossa käsikynkkää välirauhan aikaan.
Maanviljelysväestöä varten eduskunta sääti vuonna 1945 maanhankintalain. Maata hankittiin siirtoväelle valtiolta, kunnilta, yhtiöiltä ja yksityisiltä. Forssan Kartanon maista luovutettiin Hevossilta-niminen tila karjalaisperheelle. 1947 Ida ja Joel Meron perheen uusi päärakennus oli valmis. ja kesällä 1948 vietettiin heidän poikansa, tulevan isännän Viljon häitä. Nuori lehmityttö Mirjam oli saanut näin uuden kodin emäntänä Hevossillassa.
Seuraavana vuonna heille syntyi Poika, joka jo pienestä viikarista alkaen tiesi kaiken koneista, traktoreista ja maamoottoreista. 18-vuotiaana Pojalla oli jo oma auto: Ford Zephyr 6, HP-9.
Likka ja Poika
Syksyllä 1957 Lamminrannan Likka uusi koululaukku olallaan lompsutti kouluun alkupäästä savettua ja loppupäästä mukulakivillä päällystettyä Kartanonkatua. Vasemmalle jäi Forssan Kartanon valtava navetta ja väentuvat, lannan haju pisti nenään mutta se ei haitannut, olihan ensimmäinen koulupäivä. Äiti ei saanut lähteä saattamaan, ison tytön tavoin Likka halusi mennä ihan itse, ihan niin kuin naapurin likatkin. Samalla matkalla pääsi kurkistamaan kartanon sikatarhaan ja silittämään navetta-kissoja. Kadun oikealle jäi Puisto ja tehtaan herrojen hienot pytingit joiden elämästä tehtaalaisten mukulat saattoivat vain mielikuvitella.
Uusi Keskuskoulu oli Likan mielestä valtava, kiviraput tuntuivat mahtavilta jopa pelottavilta ja pitkät käytävät muistuttivat tehtaan konkia, jonne Likka oli joskus päässyt isän kanssa katsomaan kehruukoneita. Hahtuvat lentelivät ilmassa ja hetken päästä vaatteet peittyivät valkoiseen puuvillaan– siitähän ne pumpulienkelit olivat nimityksensä saaneetkin.
Koululla opettaja pyysi lapset luokkaan ja aikuiset käytävälle odottamaan. Sitten Likka kuuli kuinka yksi pieni Poika itki kun isä jäi oven taakse. Likka katsoi halveksuen Poikaa ja ajatteli että miten ihmeessä joku voi itkeä kun pääsee isojen tavoin ihan kouluun. Se oli jotain hienoa – ei itkemisen arvoista.
Samalla luokalla kun oltiin niin sattui usein Keskuskoulun painisalissa piirileikissä että Poika haki aina parikseen Likan. Likkaa harmitti kun Poika tuoksahti navetalta ja hänhän oli sentään kaupungin tyttöjä ja tuoksui kummitädiltä lahjaksi saadulta hooterlonkilta, joka oli Eiffel-tornin muotoisessa pullossa.
Rakkaus
Tositapauksia. Kirjoittanut ja raittiusyhdistysten kokouksissa Tammelassa lukenut Konrad S. 1890.
”Kun olin vuoden ajan ollut paikassani, niin tapahtui käänne minun elämässäni, sillä nyt olin huomannut itsessäni oudon tunteen, jota en ollut ennen tuntenut. – Semmoista tunnetta runoilijat nimittävät Amorin nuoleksi ja lemmen liekiksi. Tämmöinen lemmen liekki oli minuhunkin syttynyt jota en saanut sammumaan muulla tavalla kun pyytää omakseni se neito joka Amorin nuolen oli sydämeeni ampunut. Näin jouduin pyhään avioliittoon.”
Leimukallion lavalla katseet kohtasivat hämmästyneinä: siinä seisoi se pieni Poika painisalin piirileikistä ja se pieni Lamminrannan Likka. Koko yö heilasteltiin Pojan autossa, siinä harmaassa Zephyrissä, ajeltiin ja oltiin parkissa kirkonmäellä ja aamulla kotiin tullessaan Poika näytti äidilleen luokkakuvan ja sanoi että tuossa on tuleva Hevossillan miniä ja osoitti kuvasta Likkaa. Likka ei siitä mitään tiennyt mutta niin vain meni, että kihlat vaihdettiin Jouluna 1970 ja lyötiin hynttyyt yhteen saman tien.
Syksyllä 1974 tanssittiin Likan ja Pojan häitä. Hevossilta sai nuoren hämäläisen miniän, läpitte vorssalaisen Likan jolle maalaiselämä ja uusi kulttuuri oli aivan jotain uutta, erilaista mutta niin kiehtovaa. Elämä maalla oli kuitenkin muuttunut, eläintenpitoon tarvittiin luvat, oli kiintiöt ja vientimaksut, elämä maalla muuttui eikä pieni tila enää elättänyt perhettä. Uusi ammatti oli hankittava opiskelemalla ja töitä haettava isoista kaupungeista. Likka ja Poika lähtivät maailmalle, opiskelivat ja perustivat yrityksen. Pojasta tuli koneinsinööri ja Likasta kirjanpitäjä ja tilintarkastaja.
Kaipaus maalle ei kuitenkaan hävinnyt vaikka oma yritys työllisti ja toi vaurautta. Vunukat Jutta ja Katja, uuden sukupolven alut, viettivät kaikki lomansa Hevossillassa ja veri veti perheen aina keväisin kylvötöihin ja syksyllä puintitöihin. Vuonna 1988 Pojasta tulee Hevossillan isäntä ja Likasta emäntä.
Hulluusprojekti
Vuosien kuluessa Hevossillasta kehkeytyi museotila Likan keräilyharrastuksen tuloksena. Likan kiinnostus talonpoikaiskulttuuriin, kotiseudun historiaan ja äidin perintönä saatuun käsityötaitoon aikaansai ajan mittaan valtavan kokoelman perinnekäsitöitä, vanhaa posliinia, talonpoikaisesineitä ja hevospelejä. Pojan kiinnostus vanhoihin traktoreihin, automobiileihin ja taito rakentamiseen on tuonut Hevossiltaan 20 museorakennusta, 6 lomamökkiä ja vanhasta Forssan Kartanon sairaseläinnavetasta on kunnostettu tunnelmallinen Tallikuja-ravintola.
Hevossiltaan on siirretty mm. Forssan vanhin ja ainoa kokonaisena säilynyt asuinrakennus Flinkin torppa vuodelta 1805, ajalta ennen tehtaan tuloa, useita aittoja, savusaunoja, latoja ja pytinkejä vanhin aina 1750-luvulta ja uusin 1930-luvulta. Likan ja Pojan intohimo alkuperäisen Vorssan kulttuuriin, rakkaus kotiseutuun ja luontoon aikaansai tämän kulttuuriteon. Yhteinen hulluusprojekti loi Hevossillasta Hämeen helmen. Matka oli mutkikas, vaiherikas ja vaikea mutta vieraiden kauniit sanat ja kiitokset kruunaavat 10 vuoden työteliään ajanjakson.
Hevossillan tarina jatkuu…
Hevossilta on 2000-luvulla muuntunut matkailutilaksi ja Likan ja Pojan harrastuksista on tullut kahden perheen työ. Forssan Kartanon tarina päättyi 1960-luvulla. Hevossillan tarina kuitenkin jatkuu. Uusin sukupolvi, mamman kirpaleet Vilma, Viljo, Viola ja Olavi, jatkavat Hevossillan tarinaa.
Astu peremmälle menneeseen, poimi elämyshelmiä ravintolan herkuista, museoraitin torpista, aitoista tai lempeistä savusaunan löylyistä, erilaisesta kokouspaikasta, virkistävistä unista hirsimökeissä ja aktiviteeteista luonnonsuojelumetsissä. Tule Sinäkin kanssamme osaksi Hevossillan tarinaa!
toivottavat Hevossillan nykyinen isäntäpari
Raija Sundblom-Mero ja Veikko Mero